Syksy tekee taas tuloaan. Ja samalla huomaan itsessäni tutun tunteen: lamaantumisen. Sen, että pitäisi tehdä niin paljon – opiskella, kehittää omaa yritystä, puskea unelmia eteenpäin – mutta kun mieli ei aina jaksa. Joskus tuntuu kuin olisin eksyksissä omien haaveideni kanssa.

Silti jokin sisälläni kuiskaa: unelmat eivät katoa, vaikka välillä pysähtyy.

Kun syksyn raikkaus saapuu, ajattelen usein Rovaniemeä. Aikaa, jolloin hetken asuimme siellä. Minulla on ikävä sinne. Siinä kaupungissa on jotakin, joka koskettaa syvältä – sopivasti sykettä, sopivasti rauhaa. Ja ennen kaikkea: luonnon läheisyys, joka saa sielun lepäämään.

Sanotaan, että raha ei tuo onnea. Minä allekirjoitan sen. Onni ei ole tilillä tai tavaroissa. Se löytyy perheen läheisyydestä, lasten naurusta, rauhasta sisällä. Siitä tunteesta, kun sydän saa hengittää. Ehkä jonain päivänä rakennamme Rovaniemelle uuden tulevaisuuden – mutta vielä ei ole sen aika. Nyt minun pitää kohdata tämä vaihe, tämä keskeneräisyys.

Meidän talomme on jäänyt tyhjilleen, kuin se olisi jätetty kiireessä. Sen seinät seisovat hiljaa, ja kun ajattelen sitä, sattuu. Mutta samalla tunnen helpotusta: ei enää pihatöitä, ei loputtomia siivousurakoita. Olen saanut levätä – ja ehkä juuri sitä nyt tarvitsin.

Silti kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Mielessä on niin paljon, ettei sanoiksi muuttaminen aina onnistu. Mutta kun katson lapsiani, tunnen kiitollisuutta. Vauvalla on kaikki hyvin. Esikoisen koulun alku on sujunut hienosti. Kuopus on oppinut puhumaan. Nämä pienet suuret asiat ovat todellisia aarteita.

Ja ehkä juuri sen haluan sanoa ääneen:
Älä odota täydellistä aikaa tai oikeaa summaa pankkitilillä, ennen kuin annat itsellesi luvan olla onnellinen. Onni voi löytyä juuri tästä päivästä, keskeneräisenäkin.