Meidän perheessä alkaa vihdoin se kauan odotettu ja jännittävä uusi vaihe – koulutaival. Keskiviikkona esikoisemme aloittaa eskarin. Reipas, ihana, oma pieni miehenalkuni. Ja äiti pakahtuu. Onnesta, ylpeydestä – mutta myös haikeudesta, joka nipistää rintaa.

Mihin tämä pieni, kultainen aika ennen koulua oikein katosi? Ne vuodet täyttyivät niin monista asioista. Rakkaudesta. Ilosta. Opetuksesta, onnistumisista – ja epäonnistumisista. Suurista tunteista, itkuista, nauruista, halauksista, kiukunpurkauksista. Meidän yhteisestä kasvusta.

Olen niin äärettömän ylpeä siitä, millaiseksi hän on kasvanut. Hän on esikoiseni, rakkauteni – ja paras ystäväni. Hänellä on mieletön huumorintaju, rajaton mielikuvitus ja sydän, joka ajattelee aina myös muita. Hän auttaa äitiä, puolustaa pienempiään, kohtelee toisia reilusti. Hänen oikeudenmukaisuutensa hämmästyttää kerta toisensa jälkeen.

Vaikka hänellä olisi ollut kuinka raskas päivä tahansa, hän jaksaa jakaa omastaan – veljille, äidille, kavereille. Hän on vilkas, energinen, oman tiensä kulkija. Samalla hän on uskomattoman herkkä ja sympaattinen. Hän harjoittelee jo tunnistamaan ja käsittelemään omia tunteitaan. Me harjoittelemme yhdessä.

Joskus ne kierrokset nousevat niin korkealle, ettei niitä meinaa saada alas – ja silloin äitikin saattaa pelästyä. Mutta minä tiedän. Äiti tietää. Minä tiedän, ettei hän koskaan tarkoita pahaa. Minäkin koen joskus samanlaisia tunteita. Me ymmärrämme toisiamme. Me olemme matkalla yhdessä.

Usein mietin, voisinko olla aina hänen vierellään, suojana ja turvana, kaikessa ja kaikkialla. Mutta tiedän, etten voi. On päästettävä irti – vähän kerrallaan. Ja silti, niin kovin äitinä toivoo, että se pieni käsi tarttuisi omaani vielä pitkään. Että saisi olla mukana niin monessa hetkessä, edes hiljaisesti taustalla.

Voisin kirjoittaa hänestä loputtomiin, mutta jätän paljon sanomatta – hänen yksityisyytensä vuoksi. Tämä ei ole hänen tarinansa kokonaan, vaan pienenä palasena äidin näkökulmasta.

Pointtini ehkä lopulta on tämä:
Lapset kasvavat, ennen kuin ehdimme kunnolla edes huomata.

Meillä kaikilla on huonoja päiviä – myös lapsillamme. Mutta muistetaan katsoa kokonaisuutta.
Muistetaan nähdä se hyvä, se vilpitön, se rakastava.
Muistetaan rakastaa, huomioida ja olla läsnä – nyt kun he vielä haluavat ja tarvitsevat meitä.

Kohta he juoksevat jo omia teitään. Ja se päivä, kun ovet jäävät taakse ja koti hiljenee, tulee nopeammin kuin uskommekaan.

Rakkaudella,
Äiti