Arki raivokohtausten keskellä
Meidän arki on välillä kuin kävelyä miinakentällä. Koskaan ei tiedä, mistä se seuraava räjähdys alkaa.
Paita on väärän pituinen. Hetken päästä se sama paita onkin ainoa kelvollinen. Kuppi on väärän värinen. Sänky ei tunnu oikealta. Ja kun me vanhemmat yritämme parhaamme mukaan joustaa, olla rauhallisia ja kuunnella – mikään ei tunnu riittävän.
Sitten räjähtää.
Tavarat lentelevät – auto, kirja, koriste, mikä vaan sattuu olemaan käden ulottuvilla. Nyrkit heiluvat, jalat potkivat, sanat satuttavat. “Äiti on paska.” “Iskä on paska.” Seinät kaikuivat, taulut tärisevät.
Vanhemman jaksaminen koetuksella
Ja siinä me seisomme.
Uupuneina, väsyneinä, samalla vihaisia ja surullisia. Kun tekee mieli huutaa takaisin, mutta jossain syvällä sisällä tietää, ettei se vie meitä mihinkään hyvään. Se tunne, että omat voimat loppuvat. Että ei enää jaksa yhtäkään purkausta. Että tekisi mieli juosta pakoon.
Mutta sitten – yhtäkkiä – kaikki on taas toisin. Syliin käpertyvä lapsi, naurua, hassuttelua, valloittava hymy. Hymypoika, joka saa sydämen pakahtumaan. Ja me mietimme: miten näin pieni voi sisältää niin valtavan myrskyn ja niin valtavan valon?
Lapsen raivo on tunne, ei uhma
Meidän perhe elää näiden aaltojen keskellä joka päivä. Ja rehellisesti: se on raskasta. Se kuluttaa hermoja, parisuhdetta, arjen jaksamista. Mutta se myös opettaa.
Se opettaa, että lapsen tunne on aina totta, vaikka se meille tuntuisi mitättömältä.
Se opettaa, että oma hengitys on joskus tärkein työkalu.
Se opettaa, että täydellistä vanhemmuutta ei ole olemassa – on vain yritystä, epäonnistumista ja uudelleen yrittämistä.
Pohdintaa iltojen hiljaisuudessa
Kun ilta tulee ja lapsi vihdoin nukkuu, olo on usein ristiriitainen. On helpottunut hiljaisuudesta, mutta samalla syyllinen siitä, ettei jaksanut paremmin. Tulee mietittyä, mitä olisi pitänyt sanoa toisin, mitä tehdä eri tavalla, miten seuraavalla kerralla voisi olla enemmän rauhaa ja vähemmän huutoa.
Mutta ehkä kaikkein tärkein kysymys on: mitä lapsi oikeasti tarvitsee?
Ehkä hän ei tarvitse täydellistä äitiä tai isää. Ehkä hän tarvitsee vanhemman, joka pysyy vierellä myrskynkin keskellä. Vanhemman, joka näyttää, että vaikka sanat satuttavat ja tavarat lentävät, rakkaus ei katoa minnekään.
On päiviä, jolloin oma rauha pettää ja ääni kohoaa. On öitä, jolloin sydän itkee väsymyksestä. Mutta sitten tulee myös aamuja, jolloin lapsi herää hymyillen ja kaikki on taas uutta ja mahdollista.
Ja siinä piilee toivo.
Nämä raivokohtaukset eivät ole koko totuus lapsestamme. Ne ovat osa kasvua, osa hänen suuria tunteitaan ja osa meidän yhteistä matkaa. Myrskyjen välissä on valo, ja jokainen halipyyntö, jokainen hassu juttu ja jokainen pieni hymy kertoo sen tärkeimmän: hän luottaa meihin.
Me olemme hänen turvansa, vaikka joskus epäilemme itseämme.
Ja jos sinä, toinen vanhempi, elät samanlaisessa myrskyssä – et ole yksin. Meitä on monta, jotka huokaamme iltaisin ja keräämme rohkeutta huomiseen. Ja vaikka tämä vaihe tuntuu joskus loputtomalta, se on silti vaihe. Lapsi kasvaa, opimme yhdessä, ja rakkaus kestää kaiken.
—
Käytännön vinkkejä lapsen raivokohtauksiin
1. Hengitä ensin itse
Lapsi tarvitsee mallia rauhoittumisesta. Jos sinä pysyt tyynempänä, lapsi saa siitä turvaa.
2. Anna tilaa tunteelle
Joskus on parempi, ettei yritä ratkaista heti. Odota hetki ja anna raivon tulla ulos ennen kuin alat puhua.
3. Nimeä tunne
Sano ääneen: “Sinua harmittaa, kun paita ei tunnu hyvältä.” Lapsi oppii pikkuhiljaa sanoittamaan itse.
4. Luo turvakeinoja
Pehmolelu, rauhoittumispaikka, syvä hengitys tai musiikki voivat auttaa lasta löytämään keinon hallita tunteitaan.
5. Palaa asiaan myöhemmin
Kun myrsky on ohi, voi yhdessä jutella: “Mitä tunsit silloin? Mitä voisimme ensi kerralla kokeilla?”
6. Muista oma jaksaminen
Et ole huono vanhempi, jos tarvitset tauon. Mene toiseen huoneeseen, hengitä, pyydä apua puolisolta tai ystävältä.
—
Vanhemmuus ei ole täydellisten ratkaisujen ketjua – vaan selviytymistä myrskyistä rakkauden avulla. Jokainen raivokohtaus on tilaisuus oppia, sekä lapselle että meille vanhemmille.

Vastaa