Kirjoittaminen on jäänyt viime aikoina vähän… no, sanotaanko nyt rehellisesti, että aika paljonkin vähemmälle. Tällä hetkellä raskaus on vienyt mennessään kaiken jaksamisen, ja uupumus on vallannut sekä kehon että mielen. Pää ei toimi ollenkaan niin kuin ennen – kiitos ADHD-lääkkeen pakollisen tauotuksen raskauden ajaksi.

Vasta nyt olen tajunnut, miten suuri apu se lääke oikeasti oli. Se toi energiaa, keskittymistä ja sellaista aikaansaamisen tunnetta, että päivässä ehti tehdä vaikka mitä. Nyt tuntuu, että aloitekyky on lähtenyt evakkoon, eikä ole ilmoittanut paluupäivää. Ajatus katkeaa kuin vanha villasukka, ja yksinkertaisetkin asiat tuntuvat vuorikiipeilyltä.


—

💉 Raskausajan diabetes – kirsikka kaaoksen kakun päällä

Vaikka pää on sumussa, tyttö kasvaa ja liikkuu hyvin – ja se on tärkeintä. Raskausajan diabetes sen sijaan on pitänyt huolen siitä, ettei elämä käy liian tylsäksi. Insuliini ei tunnu tekevän mitään sokeriarvoille, ja pahoinvointi on palannut ryminällä takaisin.

Olen oksentanut viimeisen kuukauden aikana enemmän kuin viimeisen kuuden vuoden aikana yhteensä. Kiva harrastus, suosittelen… tai no, ehkä en sittenkään. 😅


—

🦶 Pikkuhaava, suuri riesa

Koska elämä tykkää heittää vähän lisää haastetta kehiin, sain pari viikkoa sitten uimahallissa pienen, parin millin haavan jalanpohjaan. Eihän se kuulosta pahalta, mutta kiitos raskausdiabeteksen, se ei parane.

Ei mätää, mutta ei arpea – vain pieni, ärsyttävä viilto, joka on kovettunut ympäriltä ja kipeä painaessa. Ja veikkaan, että se tulehdus voi olla yksi syy siihen, miksi paastoarvotkin pysyvät itsepintaisesti korkeina.

Vatsa on kova kuin tiiliseinä ja vessareissut ovat oma selviytymispelinsä. Ja jos joku vielä väittää, että raskaus on ”ihanaa aikaa”, niin tulkaa kokeilemaan mun kehoa hetkeksi, niin jutellaan sitten uudestaan. 🙃


—

🧒 Lapset, arjen valopilkut

Lasten kanssa elämä on onneksi pitänyt kiinni arjessa – vaikka välillä sekin tarkoittaa, että olen aamuisin esikoisen nyrkkeilysäkki ja psykologinen tukihenkilö samassa paketissa. Mutta toisaalta, nyt on ollut myös muutamia superhyviä aamuja, ja niistä pitää kehua. 💛

Hän käy edelleen jalkapallokerhossa ja on ihan liekeissä siitä – on niin ihana nähdä, miten hän on löytänyt oman juttunsa.

Pienempien kanssa olemme käyneet uimassa (ennen kuin jalka sanoi sopimuksensa irti), ja on ollut aivan ihanaa katsoa, kun kaksivuotias polskuttelee ja oppii jo vähän itse uimaan. Nyt kun en ole pystynyt käymään uimassa, sen huomaa omassa kunnossa – ja mielessäkin.

Kuopus on kasvanut hurjasti ja oppinut puhumaan vuoden aikana vauhdilla. Nyt hän vetää jo monisanaisia lauseita ja rakastaa kirjoja. Eilen käytiin isin ja äidin kanssa kirjastossa, ja voi sitä pienen ilmettä, kun hän sai etsiä omia kirjoja! 📚
Mukaan tarttui pari lempparia, ja niitä on nyt kannettu ympäri kotia ylpeänä kuin aarrearkkua.


—

🌙 Väsymyksen keskellä pieniä ilonpisaroita

Arki on tällä hetkellä yhtä vuoristorataa ilman turvavyötä – täynnä pahoinvointia, sokerimittauksia, kipua ja väsymystä. Mutta kaiken sen keskellä on silti niitä hetkiä, jotka saavat sydämen hymyilemään.

Niitä pieniä, tavallisia juttuja, joiden ansiosta jaksaa aina vähän eteenpäin: lasten nauru, lämmin halaus, hetki hiljaisuutta ennen nukkumaanmenoa, kuppi teetä keittiön pöydän ääressä. 🍵


—

🌸 Kohti valoa ja uutta alkua

Tiedän, että tämä vaihe menee vielä ohi. Vauva kasvaa, minä palaan hiljalleen omaksi itsekseni ja saan taas sen energisen version minusta takaisin – sen, joka jaksaa, innostuu ja nauraa enemmän kuin huokailee.

Mutta juuri nyt yritän vain hengittää, hyväksyä tämän hetken sellaisena kuin se on, ja muistuttaa itseäni, että välillä riittää, kun vain on. ❤️

Päivä kerrallaan. Askel kerrallaan.
Ja ehkä joskus taas kirjoitankin ilman, että pitää torkuttaa kolme kertaa kesken lauseen. 😴✨