Vetäytyvä vaimo – se versio minusta, jota häpeän

Tämä on vaikea kirjoittaa.

Koska tässä tekstissä minä en ole vahva.
En kypsä.
En se ymmärtäväinen vaimo, joksi haluaisin itseni nähdä.

Tässä tekstissä minä olen se, joka itkee keittiön lattialla.
Se, joka keksii tekosyitä.
Se, joka käyttäytyy kuin lapsi – vaikka on aikuinen nainen. 💔


—

Kun tunnen jääväni toiseksi

Se hetki tulee aina salaa.

Mieheni sanoo lähtevänsä johonkin.
Ystävän luo. Harrastukseen. Tapaamiseen.

Ja yhtäkkiä minun sisälläni tapahtuu jotain hallitsematonta.

Vaikka järjellä tiedän, ettei siinä ole mitään väärää.
Vaikka tiedän, että hänellä on oikeus omaan aikaan.
Vaikka tiedän, ettei se ole minulta pois.

Silti sisälläni herää tunne, joka on niin valtava, että se melkein kaataa minut.

Tunne siitä, että jään yksin.
Tunne siitä, että olen toiseksi tärkein.
Tunne siitä, että joku muu – joku muu asia – menee minun edelleni.

Ja se sattuu suhteettoman paljon. 🥀


—

Tekosyitä ja kontrollia

En sano suoraan:
“Minua pelottaa, että jään yksin.”
“Tarvitsen varmuutta.”

Ei.

Minä kysyn:
“Onko sun ihan pakko mennä?”
“Voisitko jäädä tänään?”
“Mihin aikaan tulet?”

Joskus on oikea syy.
Joskus olen oikeasti väsynyt, yksin lasten kanssa, kuormittunut.

Mutta jos olen täysin rehellinen…
aina ei ole.

Joskus syy on vain se, että en kestä sitä tunnetta, joka minussa herää.

Ja kun hän silti lähtee, minä yritän olla näyttämättä pahaa mieltä.
Puristan hampaat yhteen.
Hymyilen väkisin.
Sanon: “Mene vaan.”

Ja sitten romahdan.


Koska en itsekään ymmärrä, miksi reagoin kuin pieni lapsi, joka pelkää että hänet unohdetaan. 💔


—

Itseinho


Se pahin osa on se, mitä ajattelen itsestäni jälkeenpäin.

Miksi olen tällainen?
Miksi en osaa olla aikuinen?
Miksi en osaa sanoa suoraan mitä tunnen?
Miksi teen tästä niin ison asian?

Inhoan sitä, että kontrolloin.
Inhoan sitä, että takerrun.
Inhoan sitä, että käyttäydyn kuin lapsi.

Ja samalla tiedän…
että se lapsi minussa on juuri se, joka reagoi.

Se, joka joskus jäi yksin tunteensa kanssa.
Se, joka ei saanut varmuutta.
Se, joka oppi pelkäämään lupauksia, jotka eivät pitäneet.


—

Mitä minä oikeasti haluan?

En halua estää häntä elämästä.
En halua olla kahle.
En halua nahistella jokaisesta lähdöstä.

Minä haluan turvaa.

Haluan kuulla:
“Minä tulen silloin kun lupaan.”
“Sinä olet minulle tärkeä.”
“Minä palaan aina.”

Haluan opetella uskomaan sen ilman, että testaan sitä joka kerta.

Haluan oppia säätelemään itseäni.
Hengittämään läpi sen paniikin.
Sanomaan ääneen:
“Nyt minua pelottaa, vaikka ei ehkä pitäisi.”


—

Rakkaus kaiken alla

Sillä kaiken tämän alla on yksi asia.

Minä rakastan häntä.

Niin paljon, että pelkään menettäväni.
Niin paljon, että pienikin horjahdus tuntuu maanjäristykseltä.
Niin paljon, että haluan pitää kiinni – joskus väärillä tavoilla.

Minä en halua olla vetäytyvä, syyttävä, takertuva vaimo.
Minä haluan olla turvallinen.
Tasapainoinen.
Aikuinen.

Ja ehkä ensimmäinen askel on tämä:

Myöntää ääneen, että reagoin joskus kuin haavoittunut lapsi.
Että häpeän sitä.
Mutta että haluan oppia pois.

Rakkaus ei katoa, vaikka toinen lähtee ovesta.
Lupaus ei murru jokaisesta myöhästymisestä.
Minua ei hylätä, vaikka en ole koko ajan ensimmäinen.

Minä opettelen.

Vaikka välillä kompastun omaan turvattomuuteeni. 🤍

——————————————————

Mistä tämä kaikki tulee

Ja kyllä.
Minä tiedän.

Tiedän, ettei tämä kaikki synny tyhjästä.

Tiedän, että juuret ulottuvat paljon kauemmas kuin meidän riitoihin.
Paljon kauemmas kuin yhteen myöhästymiseen.

Ne ulottuvat lapsuuteen.

Siihen pieneen tyttöön, joka oppi jo varhain, ettei aina ollut turvaa.
Että lupaukset eivät aina pitäneet.
Että joskus jäi yksin tunteensa kanssa.

Silloin syntyi malli.

Malli, joka suojeli.
Malli, joka piti minut hengissä.
Malli, joka sanoi:
“Älä luota liikaa.”
“Varaudu pahimpaan.”
“Pidä kiinni, ennen kuin menetät.”

Se oli viisas selviytymiskeino lapselle.
Mutta aikuisen parisuhteessa se rikkoo.

Minussa on hylkäämisen tunnelukko.
Syvä suojattomuuden kokemus.

Ja kun se aktivoituu, en ole enää 30- ja jotain -vuotias vaimo.
Olen se pieni tyttö, joka pelkää että hänet jätetään.

Se ei tee käytöksestäni oikeutettua.
Se ei poista vastuuta.

Mutta se selittää.

Ja ehkä ymmärrys on ensimmäinen askel muutokseen.


—

Haluan katkaista ketjun

Minä en halua siirtää tätä mallia eteenpäin.
En halua, että omat lapseni oppivat rakkaudesta pelon kautta.
En halua, että he kasvavat ajatukseen, että lupaukset aina särkyvät.

Siksi minä opettelen.
Vaikka se tekee kipeää.
Vaikka se vaatii katsomaan itseään rehellisesti.
Vaikka se nostaa pintaan häpeää ja itseinhoa.

Minä haluan oppia turvalliseksi.
Haluan oppia luottamaan ilman, että testaan.
Haluan oppia sanomaan:
“Nyt minua pelottaa” – sen sijaan että kontrolloin.

Koska kaiken tämän alla on rakkaus.
Syvä, vilpitön, epätoivoinenkin rakkaus.

Ja ehkä jonain päivänä se pieni tyttö minussa ei enää säikähdä joka kerta, kun ovi sulkeutuu.

Ehkä jonain päivänä hän tietää –
että ovi avautuu aina uudelleen. 🤍