🖤 KIUSAAMINEN – SE EI JÄÄNYT KOULUUN

“Kyllä siitä kasvaa yli.” Niin sanotaan. Ei kasva.
Pienellä paikkakunnalla tämä lause tulee vastaan liian usein. Että kiusaaminen kuuluu lapsuuteen ja kyllä siitä ajan kanssa pääsee yli. Minä en päässyt. Se ei jäänyt siihen. Se ei loppunut siihen, kun koulut loppuivat. Se jäi minuun, ja tulee edelleen vastaan paikoissa, joissa pitäisi olla vain tavallinen arki.

Miksi kirjoitan tämän nyt

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tästä, koska tämä ei ole vain muisto. Tämä on tunne, joka tulee edelleen kehoon, vaikka kaikki on jo ohi. Tai niin ainakin pitäisi olla. Mutta ei se ole ohi. Ja ehkä juuri siksi tämä pitää sanoa ääneen, koska hiljaisuus ei ole vienyt tätä pois.

Se alkoi jo silloin kun olin ihan pieni

Kiusaaminen ei alkanut yläasteella. Se alkoi eskarissa ja ykkösellä. Syrjimisenä, ulkopuolelle jättämisenä. Muistan leikit, joissa kaikki muut juoksivat ja nauroivat. Poliisi ja rosvo. Minua ei valittu. Minua ei otettu kiinni. Olin siinä, mutta en kuulunut siihen. Ja yksi muisto on jäänyt erityisen kirkkaana: talvi, lumi, kuoppa joka oli kaivettu syvälle. Minut heitettiin sinne. Se oli niin syvä, etten päässyt omin voimin pois. Muistan sen tunteen vieläkin. Sen, että olin siellä alhaalla ja muut ylhäällä. Se ei ollut vain leikki. Se oli hetki, jolloin opin miltä tuntuu olla täysin yksin.

Koulut katosivat – muistot eivät

Naurisvaaran koulua ei enää ole. Tai rakennus on.  Hattuvaaran koulua ei enää ole. Rakennus tosin seisoo tyhjillään, vain lasten nauru ja hiljaiset askeleet kuuluvat muistojen kaikuna.

Se yläaste, jossa kävin, ei ole enää olemassa. Mutta se ei tarkoita, että ne kokemukset olisivat kadonneet. Ne paikat ovat edelleen täällä. Liikuntahalli, kentät, pururata, kaupat ja kävelytiet Ilomantsin keskustassa. Kun kuljen niistä ohi, en näe vain sitä mitä ne ovat nyt. Näen myös sen, mitä ne olivat silloin. Näen itseni. Pienenä, hauraana, katse maassa. Yrittämässä olla mahdollisimman huomaamaton. Se tunne tulee joskus täysin yllättäen. Yksi paikka riittää. Yksi muisto riittää. Ja keho muistaa ennen kuin ehdin edes ajatella.

Yläaste – pahinta, mutta ei pelkästään pahaa

Yläasteella oli pahimmat hetket. Ne käytävät, ne huudot, se vihko jota luettiin ääneen. Se tunne, ettei ole turvassa missään. Mutta samaan aikaan siellä oli myös jotain hyvää. Muutama ihana kaveri, jotka eivät tuominneet. He ottivat minut mukaan silloin kun olisin voinut jäädä yksin. Olen siitä edelleen kiitollinen. Mutta oli myös niitä, jotka esittivät kaveria. Oltiin yhdessä, ja sitten tapahtui jotain, joka jätti minut taas siihen samaan häpeään. Se oli ehkä kaikkein vaikeinta, ettei voinut olla varma, kuka oikeasti on puolellasi.

Se ei jäänyt lapsuuteen

Aikuisena tämä ei ole vain muisto. Tämä on tapa ajatella. Ajatus siitä, että joku puhuu selän takana, tulee automaattisesti. Ajatus siitä, että en kuulu joukkoon tai että minut hylätään, ei ole satunnainen, vaan jatkuva taustalla kulkeva tunne. Ja vaikka järki yrittää sanoa muuta, keho ei usko. Sydän hakkaa, hengitys muuttuu ja olo menee levottomaksi. Yöllä nämä asiat tulevat uniin. Sama tunne, sama ahdistus. Ja vaikka herään, se ei katoa heti.

Ja se toinen puoli – jota en voi jättää pois

Mutta tämä ei ole koko totuus. Minä en ollut vain se, jota kiusattiin. Minä olin myös se, joka kiusasi. Minulla oli ystävä, paras ystävä, ja minä purin omaa pahaa oloani häneen. Vedettiin hiuksista, varastettiin kenkiä, nolattiin ja naurettiin. Silloin se tuntui leikiltä tai ainakin siltä, että näin kuuluu tehdä. Mutta ei se ollut leikkiä. Se oli samaa, mitä olin itse kokenut. Ja se on asia, joka tuntuu edelleen raskaalta myöntää.

Kun menneisyys ei pysy menneisyydessä

Ilomantsi on pieni paikka. Täällä törmää ihmisiin. Minä törmään edelleen siihen ihmiseen, joka oli yksi pahimmista kiusaajistani. Ja joka kerta kehoni reagoi. Hän ei katso, ei tervehdi, ei reagoi mitenkään. Ja silti se riittää. Se tunne tulee takaisin heti. Pieni, epävarma, ulkopuolinen. Olen miettinyt monta kertaa, oliko virhe muuttaa tänne. Paikkaan, jossa nämä muistot eivät pysy vain muistoina. En tiedä. Ehkä oli. Tai ehkä tämä on se paikka, jossa minun täytyy kohdata se kaikki.

Jos tunnistat tästä jotain

Jos kuljet paikoissa, jotka muistuttavat sinua jostain pahasta, jos jokin muisto nousee pintaan kesken tavallisen päivän tai jos tunnet olosi ulkopuoliseksi ilman näkyvää syytä, et ole ainoa. Moni kantaa näitä asioita mukanaan hiljaa. Se ei näy päällepäin, mutta se tuntuu. Ja vaikka se ei heti katoa, se ei tarkoita että sinussa on jotain vialla. Se tarkoittaa, että olet kokenut jotain, mikä on jättänyt jäljen. Ja silti olet tässä.