“Kukaan ei kysynyt miksi”
Olen miettinyt monta kertaa pitäisikö tämä jättää kirjoittamatta. Että ehkä jotkut asiat olisi helpompi pitää omana tietonaan. Mutta jos kirjoitan kiusaamisesta rehellisesti, en voi jättää kertomatta mitä se teki minulle. Ei kiusaaminen jäänyt vain muistoksi. Se meni ihon alle. Kirjaimellisesti.
Minä viiltelin. Paljon.

Kun paha olo alkoi näkyä

Yläasteella kaikki paheni. Kiusaaminen koveni samaan aikaan kun murrosikä toi mukanaan tunteet, joita en osannut käsitellä. En osannut puhua. En osannut pyytää apua. Tiesin vain, että sattui koko ajan.

Muistan välitunteja, jolloin hävisin vessaan. Otin laukusta sakset tai pienen veitsen ja annoin mennä. Hetken se helpotti. Hetken pää hiljeni. Mutta takaisin luokkaan meneminen… se oli pahinta.
Yritin piilottaa kaiken. Vedin hihoja alemmas, pidin laastareita mukana, opettelin olemaan huomaamaton. Ja silti välillä toivoin, että joku huomaisi. Että joku pysäyttäisi.
Mutta kukaan opettaja ei koskaan sanonut mitään.

Luokkakaverit katsoivat. Usein inholla. Sellaista katsetta ei unohda.
Silti muistan yhden pojan, luokan rääväsuun, joka joskus kysyi hiljaa: “miksi teet noin?” En vastannut.

Mutta sille pojalle en kanna kaunaa. Siinä kysymyksessä oli enemmän kuin monessa muussa kohtaamisessa.

Se, mitä jäi kehoon ja mieleen

Minä opin piilottamaan. Opin esittämään. Opin kantamaan yksin.

Jossain vaiheessa aloin viillellä sormenpäitäni. Niistä hävisi tunto. Nyt niissä ei näy mitään, mutta minä muistan kyllä.

Kaverini olivat ainoita, jotka oikeasti huolehtivat. Ja vaikka olin kiitollinen, häpesin valtavasti. Muistan kun terveydenhoitaja tuli hakemaan kesken tunnin. Se tuntui silloin nöyryyttävältä. Nyt ymmärrän, että he yrittivät auttaa.
Olin myös pitkään lähes mykkä. Olin paikalla, mutta en oikeasti läsnä. Varjo muiden joukossa.

Joensuu – uusi alku vai uusi kaaos

Kun muutin 17-vuotiaana Joensuuhun, hetken tuntui helpommalta. Kukaan ei tuntenut minua. Mutta sitten alkoi uusi vaihe.

Alkoholi.

Join paljon. Liikaa. Ympärillä oli ihmisiä, juhlia, ystäviä, naurua. Ja silti itkin usein yksin. Sain viestejä, joissa minua haukuttiin. Minusta levitettiin asioita, jotka eivät olleet totta. Minua uhkailtiin. Minua huijattiin.

Ja silti yritin olla se iloinen versio itsestäni.
Parisuhteita tuli ja meni. Oli rakkautta, riitoja, pettämistä, anteeksiantoa. Oli hetkiä jolloin oltiin onnellisia. Ja hetkiä jolloin kaikki hajosi.

Viiltely ei jäänyt nuoruuteen. Se kulki mukana vielä täysi-ikäisenäkin. Kerran meni liian syvälle. Pyörryin suihkuun. Näin lihaksen. En silti mennyt lääkäriin.

Nyt siitä on jäljellä arpi.
Ja ehkä koko minussa on vähän samanlaisia arpia.

Yksi yö, jota en unohda

Muistan yhden yön Joensuussa erityisen hyvin. Istuin yksin torin laidalla suden patsaan lähellä. Olin tehnyt pari viiltoa. Eräät minua kiusanneet nuoret soittivat poliisit paikalle.

Muistan sen nöyryytyksen. Sen, kun piti näyttää kädet. Sen, kun hakaneulat otettiin pois mekosta eikä se pysynyt kiinni. Sen, kun sanottiin, että jos lähden, seuraava paikka on Paihola.

Ja silti…
aamuyöllä kävelin yksin kotiin korkokengät kädessä.

Nuoruus – kaaos ja kauneus samaan aikaan

Nuoren aikuisen elämä oli myrskyä. Täynnä virheitä, tunteita ja selviytymistä. Mutta ei se ollut pelkkää pahaa.
Oli myös hyviä muistoja. Ystäviä, jotka jäivät. Hetkiä, jolloin naurettiin oikeasti. Rakkautta, vaikka se oli välillä rikkinäistä.
Ja ehkä juuri se pieni hyvä piti minut hengissä.

❤️ Missä olen nyt

Nyt minä olen äiti. Neljän ihanan lapsen äiti.

Se nuori, holtiton minä… se ei ole kadonnut kokonaan. Se on edelleen minussa, mutta muuttuneena. En kaipaa sitä elämää. En kaipaa krapuloita tai sekoilua.

Mutta joskus kaipaan sitä tunnetta, kun oli kevyt. Kun oli sosiaalinen. Kun nauroi helposti.

Ja ehkä sekin saa olla osa minua.

Mutta yhden asian tiedän varmasti: en voisi enää satuttaa itseäni. En siksi, etten muistaisi miltä se tuntui, vaan siksi että tiedän mitä se tekisi niille, joita rakastan.

Elän lapsiani varten. Elän miestäni varten. Elän tätä elämää varten.

Haluan rauhalliset koti-illat. Haluan yhteiset hetket. Haluan tämän tavallisen, turvallisen elämän.

Ja se riittää.

Lopuksi
En tiedä olisinko tämä ihminen ilman menneisyyttäni.

Tuskin.

En tiedä olisinko edes täällä.
Mutta tiedän tämän: vaikka minussa on arpia, olen silti tässä. Ja se kertoo enemmän kuin mikään muu.

Jos tunnistat tästä jotain… et ole yksin.