Muutto takaisin Ilomantsiin ei ollu mikään yksinkertainen juttu. Toisaalta se tuntui kodilta – olihan nää seutut mulle tuttuja lapsuudesta, rakkaiksikin tulleita. Mut samalla tuntu siltä, ku ois repiny vanhat haavat auki. Kaikki ne paikat missä oon joskus nauranu, leikkiny ja kulkenu, alko muistuttaa asioista, joita en oo koskaan unohtanu. Niistä hetkistä, ku sydän särky, eikä mikään ollu enää entisellään.

Viisivuotias minä – pieni ja ihan liian yksin

Mä olin vasta viis.
Sellanen pieni, avoin, elämää ihmettelevä tyttö, joka vielä uskoi että kaikki ihmiset on hyviä ja että pihalla voi leikkiä rauhassa.
Että koti näkyy aina jostain kulman takaa ja että jos jotain sattuu, joku tulee ja pelastaa.

Se muisto on osittain sumea, niin ku mieli ois yrittäny suojella. En ees tarkalleen muista, miten päädyin sen toisen kerrostalon taakse, sinne viereisen pihan kiikuille. Mut siellä mä olin, vähän isompien lasten joukossa, ja hetken kaikki näytti siltä kuin leikki alkais.

Mut se kääntykin aivan toiseen suuntaan.
Jossain vaiheessa mä tajusin, että mua ei enää leikitetty vaan satutettiin.
Ja yhtäkkiä mä huomasin olevani ojassa, ruusupuskan keskellä.
Sen piikit repi mun vaatteita ja ihoa. Mä itkin ja pelkäsin.
Mua sattui joka paikkaan. Enkä tienny missä koti oli – olin sen toisen talon takana, piilossa mun omalta äidiltä.

Ja mä huusin.
Mä huusin äitiä niin kovaa kuin mun pieni kurkku jaksoi.
Huusin niin pitkään, että se löysi mut.
Sieltä se juoksi, juoksi niin että sydän hakkas.
Se oli kotona ihmetelly, minne mä olin kadonnu, kun ei enää nähny mua ikkunasta.

Ja kun se löysi mut sieltä ojasta, se otti syliin ja lohdutti.
Mut se pelko – se jäi.
Sen päivän jälkeen mä en enää uskaltanu mennä niiden isompien lasten lähelle. Mä kiersin koko pihan.
Mä opin silloin, että maailma ei aina ole hyvä.
Että joskus kiikut ei tarkotakaan leikkiä, vaan kipua.
Ja että koti voi kadota näkyvistä, vaikka se ois lähellä.

Se oli mun ensimmäinen muisto siitä, miltä tuntuu olla täysin yksin ja turvaton.
Ja ei – yksikään viisvuotias ei sais koskaan tuntea niin.

Äitinä kipu on syvempää

Nyt, ku oon ite äiti, ne muistot tuntuu joskus vieläkin raskaammilta. Mun sisällä elää se pieni tyttö edelleen, ja samalla mä katon omia lapsia ja mietin – miten mä pystyn suojelemaan ne siltä, mitä mulle tapahtui? Miten mä pidän ne turvassa, jos mä en ite koskaan ollu?

Mä teen kaikkeni. Mä rakastan, mä lohdutan, mä kuljen niiden rinnalla. Mut mun sisällä on se pelko, ettei sekään riitä. Että jossain kohtaa maailma ottaa niiltäkin sen viattomuuden pois.

Turvattomuus ei jääny lapsuuteen

Vaikka vuosia on menny, ei ne pelot oo mihinkään hävinny.
Joskus kaupassa kun nään tuttuja kasvoja, ne jotka nauro mulle silloin –
ne ei kato silmiin. Ne kävelee ohi, niinku ei koskaan mitään. Ehkä ne häpeää. Ehkä ne ei ees muista. Mutta mä muistan.

Aina välillä joku hymyilee ja moikkaa. Se tuntuu oudolta – välillä hyvältäkin. Mut silti mun sisällä herää se sama kysymys: miksi vasta nyt? Miksei silloin, kun mä itkin iltaisin tyynyyn ja toivoin, et huomenna olis helpompaa?

Yksin julkisissa paikoissa liikkuminen on mulle edelleen vaikeeta. Sydän hakkaa, kädet hikoaa, ja mä mietin, mitä jos joku huomaa mut liikaa. Oon peruuttanu tapaamisia, jättäny soittamatta, pysyny mieluummin kotona. Turva on mulle edelleen asia, jota mä haen, mutta jota en aina löydä.

Hyväksytty – mutta ei unohtanut

Jotkut niistä, jotka silloin oli hiljaa, saattaa nykyään hymyillä. Moikata jopa.
Ja se saa mut hämilleni. Toisaalta se tuntuu siltä, että ehkä mut vihdoin nähdään – hyväksytään. Mutta sitten taas mä mietin – ansaitsinko mä koskaan anteeksipyyntöä?

Ja ehkä mun pitäis vaan ite antaa anteeks. Ehkä mä oon jo antanu, ainakin osittain. Mutta ei sitä unohda, ei koskaan. Ne arvet on edelleen siellä. Ja ne vaikuttaa mun jokaiseen päivään, mun äitiyteen, mun mielenterveyteen.

Rakkauden ja turvan kaipuu ei katoa

Mä oon aina hakenu turvaa. Kaivannu sitä tunnetta, että saa olla ihan vaan minä, ilman että kukaan nauraa tai satuttaa.
Ja rakkautta – aitoa, hyväksyvää rakkautta.
Sitä, mitä ei tarvi ansaita olemalla hiljaa, näkymätön tai kiltti.

Nyt mä yritän rakentaa sen kaiken itse.
Mun koti on paikka, jossa haluan lasteni tietävän, että ne on turvassa.
Niiden ei tartte pelätä. Niiden ei tartte miettiä, onko ne tarpeeksi.
Ja niiden ei tarvi koskaan seistä yksin ojassa ja miettiä, missä koti on.

Selviän – sirpaleista huolimatta

Tää on mun tarina.
Tää ei oo katkera vuodatuksen vuori – tää on totuus.
Tää on selviytyjän ääni, joka edelleen välillä särisee.

Joka päivä mä kokoan itseäni vähän kasaan.
Ja vaikka sirpaleita on, mä elän. Mä rakastan. Mä rakennan.

Jos sä tunnet tätä samaa. Jos sulla on muistoja, jotka sattuu vieläkin, niin mä haluan sanoa sulle tän:
Et oo yksin.
Sussa ei oo mitään väärää.
Sä oot ansainnu turvan.
Sä oot ansainnu rakkauden.

Anna itelles lupa olla rikki ja silti arvokas.
Meissä on voimaa enemmän ku koskaan meille opetettiin.