Kun tajusin ymmärtäväni äitiäni – ja itseäni 🤍

(Äitiys, lapsuus, ADHD ja ne asiat jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle)

Se hetki, jonka moni aikuinen tunnistaa

On olemassa hetki, jonka moni aikuinen tunnistaa. Sellainen tavallinen arjen hetki, kun kesken kaiken pysähdyt ja huomaat ajattelevasi jotain hieman huvittavaa mutta samalla yllättävän syvää:

“Apua… minä teen aivan samaa kuin oma äitini.” 😅

Minulle se hetki tuli yhtenä iltana, kun keräsin leluja lattialta, pyyhin pöydän ja petasin sänkyjä. Koti alkoi taas näyttää siltä, että täällä pystyy hengittämään.

Samalla mieleeni nousi muisto lapsuudesta. Meidän kotimme oli aina siisti. Ei vain joskus, vaan oikeastaan aina. Ja lapsena… se ärsytti minua suunnattomasti.

🧹 Lapsuuden koti, jossa siivottiin joka päivä

Kun olin lapsi, äiti siivosi joka päivä. Tavarat olivat paikoillaan, pöydät pyyhitty ja koti järjestyksessä. Lapsena en ymmärtänyt sitä yhtään. Minusta tuntui usein siltä, että juuri kun oli siivottu, siivottiin taas uudestaan. Ajattelin silloin, että miksi ihmeessä pitää siivota koko ajan.

Nyt aikuisena näen sen aivan eri tavalla. Se ei ollut pelkkää siivoamista. Se oli huolenpitoa. Siisti koti oli äidin tapa pitää arki kasassa ja luoda meille turvallinen paikka olla.

🍽️ Asioita, jotka sain aina valmiiksi

Äiti teki paljon asioita puolestani. Kouluaamuina aamupala odotti pöydässä valmiina. Perunatkin oli kuorittu pitkälle siihen asti, kun olin jo iso tyttö. Puhtaita vaatteita löytyi kaapista aina, eikä niitä tarvinnut etsiä.
Tosin usein äidin valitsemina. Ja joskus ne eivät kyllä yhtään vastanneet omaa tyyliäni. Silloin se tuntui maailman epäreiluimmalta asialta.

Mutta nyt aikuisena ajattelen sitä aivan eri tavalla. Se oli äidin tapa huolehtia.

⏰ Teini-iän ärsyttävät säännöt

Kun tulin yläkouluikään, aloin huomata kaikki säännöt entistä selvemmin. Tietokoneelta piti lähteä pois tiettyyn kellonaikaan, mikä tuntui silloin täysin käsittämättömältä.

Miksi juuri nyt?

Ärsytti myös se, että koulusta tullessa piti vaihtaa kotivaatteet päälle. Minusta se tuntui silloin täysin turhalta.
Nyt ymmärrän, että monet säännöt olivat vain tapa pitää arki kasassa.

🌊 Äitien varoitukset, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle

Muistan myös monia pieniä lauseita, joita äiti sanoi minulle lapsena. Sellaisia varoituksia, jotka silloin kuulostivat vähän mystisiltä, mutta joiden tarkoitus oli lopulta hyvin yksinkertainen: pitää lapsi turvassa.

Yksi niistä oli tämä:
“Älä mene liian lähelle koskea. Näkki tulee ja vetää sinut pohjaan.”

Ja toinen oli hammaspesuun liittyvä klassikko:
“Jos et pese hampaita, hammaspeikko tulee ja poraa niihin reikiä.” 🦷

Lapsena nämä kuulostivat ehkä hieman jännittäviltä, mutta niiden tarkoitus oli selvä. Äiti halusi pitää minut turvassa ja opettaa huolehtimaan itsestäni.

Nyt aikuisena huomaan joskus sanovani omille lapsilleni aivan samanlaisia asioita. Nykyään tällaisia lauseita saatetaan joskus pitää pelotteluna, mutta en minä koe sitä niin. Minäkään en saanut traumoja moisista varoituksista.

Äiti vain yritti pitää minut turvassa.
Ja ehkä se on yksi niistä asioista, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle – äidin tapa varoittaa, suojella ja pitää huolta.

👩‍👧‍👦 Nyt minä olen äiti

Nyt kun olen itse äiti, huomaan että kaikki ei siirry sellaisenaan omasta lapsuudesta. Meillä lapset eivät vaihda kotivaatteita koulun jälkeen, mutta yövaatteet kyllä vaihdetaan.

Ja vaikka tietokoneet eivät vielä kuulu lasten arkeen, ruutuaikaa silti löytyy – telkkari 📺, puhelin 📱 ja Xbox 🎮.

Kuten monessa perheessä, vanhin saa joskus olla hieman pidempään.

Silti huomaan joskus sanovani asioita, jotka kuulostavat epäilyttävän tutuilta. Sellaisia lauseita, joita oma äitini sanoi aikanaan minulle.

🏡 Meidänkin koti on lähes aina siisti

Yksi asia on kuitenkin yllättävän samanlainen kuin omassa lapsuudessani.
Meidänkin koti on lähes aina siisti. En ehkä imuroi joka päivä, mutta siivoan silti: petaan pedit 🛏️, pesen pyykkiä 🧺, pyyhin pöydät ja joskus moppaan lattiat.

Jos lelut ovat jääneet levälleen, kerään ne pois – jos lapset eivät ole niitä itse raivanneet.

Joskus kesken kaiken pysähdyn ja hymyilen mielessäni.
Koska yhtäkkiä ymmärrän jotain.
Minä teen aivan samoja asioita kuin oma äitini.

🧠 ADHD auttoi ymmärtämään itseäni

Vuosi sitten sain ADHD-diagnoosin. Se ei ollut pelkästään diagnoosi, vaan myös selitys monelle asialle elämässäni. Yhtäkkiä ymmärsin itseäni paremmin, lapsuuttani paremmin ja ehkä myös äitiäni.

ADHD:n kanssa pään sisällä on usein pieni kaaos. Ajatukset menevät ristiin rastiin ja asioita on paljon samaan aikaan. Välillä tuntuu kuin kaikki olisi levällään.

Siksi siivoaminen ei ole minulle pelkästään siivoamista.
Se on myös tapa rauhoittaa päätä.
Kun tavarat palaavat paikoilleen ja koti järjestyy, tuntuu kuin pieni osa siitä pään sisäisestä sekamelskasta menisi myös järjestykseen.

🧬 Ehkä jotain samaa oli myös äidissä

ADHD on usein perinnöllistä. Kun ajattelen äitiäni nyt, huomaan meissä paljon samanlaisia piirteitä. Me molemmat haluamme pitää asiat järjestyksessä, mutta saatamme samalla olla hieman hajamielisiä.

Saatamme unohtaa pieniä asioita – vaikka kukkaron kauppaan – tai emme muista lainkaan, minne jokin tavara jäi.

Toisaalta olemme myös tarkkaavaisia. Luemme rivien välistä ja huomaamme ihmisten ilmeitä ja tunnelmia nopeasti. Ehkä olemme oppineet tarkkailemaan maailmaa hieman eri tavalla.

🧺 Lapset eivät vielä näe kaikkea

Lapset eivät tässä iässä vielä arvosta siisteyttä tai äidin näkymätöntä työtä. He eivät näe pyykkien pesemistä, pöytien pyyhkimistä tai sitä, että joku pitää arjen kasassa päivä toisensa jälkeen.

Mutta aikuisena moni asia muistetaan eri tavalla. Ei ehkä muisteta sitä, kuinka usein lattiat mopattiin, mutta muistetaan tunne.
Että koti oli turvallinen.
Siisti.
Ja hyvä paikka olla. 🏡

🤗 Rakkaus saa näkyä

Yksi asia omassa lapsuudessani oli erilainen. Meillä ei juuri halailtu tai pusuteltu, eikä hiuksia silitelty. Se ei silti tarkoita, etteikö rakkautta olisi ollut. Se vain näkyi eri tavalla.

Minä olen kuitenkin omien lasteni kanssa valinnut toisin.

Halailen paljon 🤗, pusuttelen 💋 ja silitän hiuksia.

Sanon myös usein ääneen, kuinka paljon rakastan heitä ❤️. En ehkä joka päivä, mutta usein.
Se ei ole tapa, joka on periytynyt.
Se on tapa, jonka olen itse valinnut.

💛 Rakkautta ei voi antaa liikaa

Toivon, että omat lapseni oppivat yhden asian: lempeyttä ja rakkautta ei tarvitse hävetä näyttää. Sitä ei tarvitse piilottaa eikä sitä voi antaa liikaa.

🤍 Ehkä jonain päivänä he ymmärtävät

Ehkä jonain päivänä omat lapseni ovat aikuisia. Ehkä he keräävät leluja lattialta, pyyhkivät pöytiä ja pysähtyvät hetkeksi miettimään.

Ja ehkä silloin he ajattelevat: “Nyt minä kuulostan ihan omalta äidiltäni.”
Ja ehkä silloin he ymmärtävät saman kuin minä.

Monet äidin “ärsyttävät tavat” olivat lopulta rakkautta.

Ja ehkä myös sen, että tärkeintä ei ollut täydellinen koti.
Vaan koti, jossa oli turvallista olla.
Ja jossa rakkautta ei piiloteltu. 🤍