Yrittäjän hymy ei kerro koko totuutta – tarina, jota harva koskaan näkee

”Onpa yrittäjällä varmasti hyvä olla. Saa tehdä juuri sitä, mistä pitää. Saa päättää omista työajoistaan.”

Tämä on lause, jonka olen kuullut useammin kuin kerran.
Ja tavallaan se on totta.

Mutta samalla se jättää kertomatta kaiken sen, mitä tapahtuu silloin, kun työpäivä on ohi, asiakkaan piha on siisti, auto on ajettu kotipihaan ja ulko-ovi sulkeutuu.
Sen jälkeen alkaa usein se työ, jota kukaan ei näe.

Tämän tekstin kirjoitan yrittäjän vaimona.
En siksi, että hakisin sääliä. En siksi, että haluaisin kenenkään tuntevan syyllisyyttä.

Kirjoitan siksi, että haluan näyttää sen puolen pienyrittäjyydestä, joka jää usein näkymättömäksi.

Pienyrittäjyys ei ole vain työtä – se on jatkuvaa vastuuta

Kun ihmiset tilaavat pihatyöt, he näkevät ruohonleikkurin, trimmerin, siistin pihan ja ehkä tunnin tai pari työtä.

He eivät näe niitä iltoja, jolloin keittiön pöydän ääressä lasketaan euroja.
He eivät näe niitä öitä, jolloin uni ei tule.
He eivät näe yrittäjää, joka selaa verkkopankkia yhä uudelleen ja miettii, miten ensi kuusta taas selvitään.

Mikä lasku on maksettava heti?
Minkä voisi vielä siirtää?
Mitä tapahtuu, jos asiakas peruu työn?
Riittävätkö rahat tällä kertaa kaikkeen?

Joskus vastaus on, ettei riitä.
Silloin yrittäjä joutuu tekemään päätöksiä, joita kukaan ei haluaisi tehdä.

Joskus auton vero maksetaan ruokarahasta, koska ilman autoa ei pääse asiakkaiden luo. Ilman autoa ei voi tehdä töitä. Ilman töitä ei tule tuloja.

Tällaisia asioita harva ajattelee, kun katsoo yrittäjän tuntihintaa.

Kaikki ei mennyt niin kuin suunnittelimme

Kun yritys perustettiin vuoden 2021 lopulla, mielessä oli paljon unelmia.
Halusimme rakentaa yrityksen, joka palvelisi mahdollisimman monia.
Halusimme tarjota useita erilaisia palveluita.

Mutta yrittäjyys opettaa nopeasti.
Kaikki ideat eivät toimi kaikkialla.

Me teimme virheitä.
Sellaisia, joita moni uusi yrittäjä tekee.
Ostimme yrityslainalla kalustoa palveluihin, joille ei täällä lopulta ollutkaan riittävästi kysyntää.

Ajattelimme, että siivouspalvelulle löytyisi asiakkaita.
Ei löytynyt tarpeeksi.
Vähitellen siitä oli luovuttava kokonaan.

Samaan aikaan perheemme kasvoi, eikä aika enää riittänyt kaikkeen.

Kalusto jäi.
Lainat jäivät.
Mutta asiakkaat eivät.
Ja juuri he ovat syy siihen, miksi yrittäminen jatkuu edelleen.

Sitten tuli tulipalo

On asioita, joihin ei voi varautua.
Tulipalo oli yksi niistä.
Se ei vienyt vain tavaraa.
Se vei aikaa, voimia ja antoi yritykselle takapakkia juuri silloin, kun eteenpäin olisi pitänyt päästä.

Vakuutukset auttoivat, mutta eivät korvanneet kaikkea.
Silti seuraavana päivänä piti taas nousta ylös.

Koska yrittäjällä ei ole mahdollisuutta jäädä pitkäksi aikaa odottamaan, että elämä joskus helpottuu.

Ilomantsissa yrittäminen on erilaista

Pienellä paikkakunnalla yrittäminen on erilaista kuin kasvukeskuksissa.
Välimatkat ovat pitkiä.
Polttoainetta kuluu paljon.
Autolla ajetaan kymmeniä kilometrejä asiakkaalta toiselle.

Kalustoa pitää huoltaa.
Verot kasvavat.

Yrityslainojen korot ovat nousseet satoja euroja siitä, mitä ne olivat yrityksen alkuvuosina.

Silti hinnankorotuksia siirtää niin pitkään kuin vain mahdollista.
Koska tietää, ettei asiakkaidenkaan elämä ole muuttunut helpommaksi.

Ilomantsi myös ikääntyy.
Moni asiakkaistamme on ollut mukana alusta asti.
Osa heistä ei enää ole.
Se tuntuu yllättävän henkilökohtaiselta.

Uusia asiakkaita ei tule samaa tahtia kuin vanhoja poistuu.
Silti jokaiseen aamuun lähdetään samalla toiveella.
Ehkä tästäkin päivästä tulee hyvä.

Miksi hän jatkaa?

Tätä olen kysynyt joskus myös itseltäni.
Miksi?
Miksi tehdä töitä aamusta iltaan, jos yritys ei ole pitkään aikaan pystynyt tarjoamaan yrittäjälle kunnollista toimeentuloa?

Vastaus löytyy joka kerta samasta paikasta.
Asiakkaista.
Hän rakastaa työtään.
Hän rakastaa kiireisiä päiviä.
Hän rakastaa sitä tunnetta, kun asiakas on tyytyväinen.

Hän on ihminen, joka viihtyy ihmisten parissa.
Juttelee.
Kuuntelee.
Naurattaa.
Auttaa.

Hän ei koskaan kiirehdi asiakkaan luota pois, vaikka seuraava työ odottaisi.
Monelle ikäihmiselle hän ei ole vain pihatöiden tekijä.
Hän on tuttu ihminen, jonka kanssa vaihdetaan kuulumiset ja jonka käyntiä odotetaan.

Sellaista asiakaspalvelua ei opeteta kursseilla.
Se tulee ihmisestä.
Ja juuri siinä hän on poikkeuksellisen hyvä.

Työpäivä ei lopu siihen, kun asiakas lähtee

Moni ei tiedä, että oman yrityksen lisäksi hän tekee myös kausiluonteista, raskasta metsätyötä.

Se on se työ, joka tuo palkkaa kotiin.
Sen jälkeen lähdetään vielä oman yrityksen asiakkaiden pihoihin.
Usein iltaan asti.
Joskus niin myöhään, että lapset nukkuvat jo.

Ja seuraavana aamuna sama alkaa uudelleen.
Kun katson häntä päivän päätteeksi, näen väsymyksen.
Se näkyy silmissä.
Kasvoissa.
Hiljaisuudessa.

Silti seuraavana aamuna hän lähtee taas.

Se, mitä lapset eivät vielä ymmärrä

Meillä on neljä pientä lasta.
He eivät ymmärrä yrityslainoja.
Eivät korkojen nousua.
Eivät polttoaineen hintaa.
He ymmärtävät vain yhden asian.
Heillä on ikävä isää.
”Milloin isi tulee kotiin?”

Se on kysymys, jonka kuulen usein.
Ja joka kerta se tuntuu vähän sydämessä.

Kun isä lopulta tulee kotiin, hän on usein niin väsynyt, ettei voimia riitä kaikkeen siihen, mitä lapset toivoisivat.
Minä huomaan lasten ikävän.

Joskus se näkyy tavallista suurempana huomion hakemisena.
Joskus kiukkuna.
Joskus levottomuutena.
En usko, että lapset osaavat pukea sitä sanoiksi.

Mutta minä näen sen.
Ja uskon, että heidän isänsäkin näkee.
Siksi jokainen yhteinen hetki on meille arvokas.

Emme tarvitse kalliita huvipuistoja tai lomamatkoja.
Usein riittää nuotio.
Makkaranpaisto metsässä.
Yhteinen ilta.
Nauru.
Se, että ollaan yhdessä.

Tämän kaiken keskellä on silti kiitollisuus

Vaikka yrittäjyys on välillä raskasta.
Vaikka se vie voimia.
Vaikka tulevaisuus välillä huolettaa.

En ole koskaan kuullut hänen sanovan, että hän vihaisi tätä työtä.
Päinvastoin.
Hän puhuu asiakkaistaan lämmöllä.
Hän iloitsee onnistuneista työpäivistä.
Hän on ylpeä siitä, mitä on saanut rakentaa.

Ja minä olen ylpeä hänestä.
En siksi, että hän on yrittäjä.
Vaan siksi, että hän tekee työnsä sydämellä.
Sellaisia ihmisiä ei ole liikaa.

Lopuksi

Jos luit tänne asti, kiitos.
Toivon, että seuraavan kerran, kun näet paikallisen pienyrittäjän auton pihassasi, näet hetken ajan muutakin kuin työkalut.
Näet ihmisen.

Jonkun, joka kantaa mukanaan vastuuta, huolta, unelmia ja toivoa.
Jonkun, joka tekee parhaansa, vaikka se ei aina olisi helppoa.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole pyytää sääliä.
Se on muistutus siitä, että pienyrittäjyyden takana on aina ihminen – ja usein myös kokonainen perhe.

Tämän kirjoitti yrittäjän vaimo.
Ja vaimona voin sanoa yhden asian varmasti.

Vaikka väsymys näkyy joskus kasvoissa, en ole kertaakaan nähnyt hänen menettävän rakkauttaan työhönsä tai asiakkaisiinsa.

Siksi toivon sydämestäni, että tämä työ saa jatkua vielä pitkään.