Asioita joista olen luopunut – ja asioita jotka jäivät odottamaan 🤍

Jos minulta kysyttäisiin mitä olen saanut elämässä, osaisin vastata aika nopeasti. Olen saanut perheen, rakkautta, tarkoituksen ja neljä pientä ihmistä, joiden vuoksi elämä tuntuu välillä paljon suuremmalta kuin ennen.

Mutta jos minulta kysyttäisiin mistä olen luopunut, vastaaminen olisi vaikeampaa.
Ei siksi etten tietäisi vastausta, vaan siksi että siitä puhuminen tuntuu välillä väärältä. Äitinä tulee helposti tunne, että pitäisi olla vain kiitollinen. Että jos kaipaa jotain entisestä elämästä tai ikävöi osia itsestään, rakastaa jotenkin vähemmän niitä ihmisiä joita varten on tehnyt valintoja.

Mutta minä en usko niin.
Minä uskon, että voi rakastaa elämäänsä ja silti surra jotain mitä jäi matkalle. Voi olla onnellinen ja samaan aikaan haikea. Voi olla kiitollinen ja silti harmissaan.

🤍 Olen luopunut vartalosta, jossa ehdin juuri viihtyä

Ensimmäinen asia joka tulee mieleen, on oma vartaloni.
Ennen lapsia olin juuri alkanut hyväksyä itseni sellaisena kuin olin. Häiden aikaan tunsin oloni kauniiksi ja muistan vieläkin sen tunteen, kun pystyi katsomaan peiliin ilman että ensimmäisenä näki virheitä. En ollut täydellinen, mutta olin alkanut olla sinut itseni kanssa.

Sitten tuli elämä.
Raskaudet, vuodet, valvominen, muuttuva keho ja se, että oma hyvinvointi alkoi hiljalleen jäädä muiden tarpeiden alle.

Toisen lapsen jälkeen ymmärsin ensimmäisen kerran, ettei se vanha vartalo ehkä enää koskaan palaa.

Kolmannen jälkeen olin pitkään yli 100 kiloa, ja juuri ennen kuin aloin odottaa kuopusta, olin saanut lähes 30 kiloa pois. En tehnyt mitään ihmeellistä. Liikuin lasten kanssa enemmän, olin enemmän ulkona ja elämä kantoi eteenpäin.

Ja nyt tuntuu välillä raskaalta ajatella, että sama matka olisi taas edessä.
Olen usein ollut itselleni armoton. Katson peiliin ja näen ensimmäisenä kaiken sen, mitä pitäisi korjata. Harvemmin pysähdyn miettimään mitä tämä keho on tehnyt. Se on kantanut neljä lasta. Valvonut öitä.

Kävellyt lastenvaunujen kanssa kilometrejä. Nostanut syliin, lohduttanut, leikkinyt ja jaksanut enemmän kuin siltä olisi voinut odottaa.

Ehkä minun pitäisi opetella katsomaan itseäni vähän lempeämmin.

🌸 Olen luopunut osasta naiseuttani – ja vähän myös siitä ihmisestä joka olin

Ennen meikkasin enemmän.
Ei siksi että olisin halunnut näyttää paremmalta, vaan siksi että siitä tuli minulle tunne siitä että olen nainen. Että olen muutakin kuin äiti, puoliso, muistaja, huolehtija ja järjestäjä.

Nykyään meikkaan harvoin. Ei siksi ettei kiinnostaisi, vaan koska tuntuu että aikaa ja energiaa tarvitaan aina johonkin tärkeämpään.

Ja ehkä juuri siinä kohtaa olen huomannut luopuneeni vähän muustakin.

Minä rakastin ennen musiikkia. Kuuntelin sitä niin kovalla kuin volyymia sai lisättyä, niin että basso tuntui ihon alla asti. Rakastin laulamista, iltoja, kavereita, sitä että sai lähteä ilman suunnitelmaa ja olla vähän huoleton.

Olin ennen bilehile. Tykkäsin huomiosta, tykkäsin ihmisistä ja siitä tunteesta että elämä tapahtuu ympärillä.
Nykyään ilta tarkoittaa useammin iltapalaa, iltasatua, seuraavan päivän vaatteiden valmiiksi laittamista ja sitä että mietin muistinko kaiken.

Ja joskus huomaan miettiväni, koska viimeksi lauloin niin että tuntui hyvältä.
En tiedä olenko luopunut siitä ihmisestä.
Ehkä minä vain laitoin hänet odottamaan.

🏡 Olen luopunut yhdestä unelmasta – ja turvallisuuden tunteesta

Minulla oli ennen aika selkeä kuva elämästä.
Siihen kuului oma koti, piha, eläimet ja tunne siitä, että nyt olemme löytäneet paikkamme.

Sitten tuli tulipalo.
Yhdessä hetkessä menetimme enemmän kuin tavaroita.
Menetimme valokuvia, muistoja, lasten ensimmäisiä tavaroita, vuosien aikana kerättyjä asioita ja kodin, jota olimme rakentaneet rakkaudella.
Menetimme myös koiranpentumme ja kissamme.

Sitä surua on vaikea pukea sanoiksi.
Joskus ihmiset ajattelevat, että tavarat ovat vain tavaroita. Mutta kun koti palaa, siinä ei pala pelkästään omaisuus. Siinä palaa turvallisuuden tunne, tulevaisuuden suunnitelmat ja pala omaa historiaa.

Tulipalon jälkeen en ollut enää sama ihminen.
Ei ollut miehenikään.
Jotain meissä muuttui pysyvästi.

Sen jälkeen olen huomannut pelkääväni asioita enemmän. Huolehtivani enemmän. Ajattelevani joskus pahinta mahdollista vaihtoehtoa ennen kuin mitään on edes tapahtunut.

Ehkä osa minusta odottaa edelleen sitä tunnetta, että kaikki on varmasti hyvin.

🌿 Olen luopunut osasta terveyttäni

Tämä on ehkä vaikein asia hyväksyä.
Selkäni on siinä kunnossa, että joskus jo nukkuminen sattuu. Kyljellään maatessa jalkoihin tulee hetkessä hermosäryt ja asentoa joutuu vaihtamaan jatkuvasti.

Yli seitsemän vuotta sitten minulta poistettiin sappirakko. Sen jälkeen vatsani ei ole ollut enää entisensä.
Välillä on ollut parempia jaksoja. Välillä huonompia.

Viimeiset kuukaudet ovat olleet erityisen raskaita. Vatsani oireilee lähes päivittäin, ja välillä tuntuu ettei se siedä juuri mitään. Olen juossut vessassa lukemattomia kertoja päivässä, kärsinyt kivuista, heikotuksesta ja väsymyksestä, joka tuntuu menevän luihin asti.
Kun ravinto ei imeydy kunnolla, energia katoaa.

Ja välillä minä pelkään.
Pelkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Pelkään paheneeko tämä.
Pelkään miten jaksan.

Mutta samaan aikaan yritän muistuttaa itseäni siitä, että pelko ei saa varastaa kaikkea hyvää tästä hetkestä.

😴 Olen luopunut levosta ja mielenrauhasta

Ennen rakastin nukkumista.
Rakastin hitaita aamuja ja sitä tunnetta, ettei ollut kiire mihinkään.

Nykyään vaikka istuisin alas katsomaan lempisarjaa, mieli harvoin lepää.
Ajattelen huomista. Lasten asioita. Rahaa. Terveyttä. Kauppalistaa. Lääkkeitä. Tulevia menoja.

Ja joskus huomaan olevani levoton silloinkin, kun mitään syytä levottomuudelle ei oikeastaan ole.

Ehkä osa siitä tuli tulipalon mukana.
Ehkä osa tuli äitiyden mukana.
Ehkä osa on vain elämää.

🤍 Mutta sain jotain mitä en osannut kuvitella

Kaiken tämän keskellä sain myös jotain mitä en olisi osannut kuvitella ennen.
Sain maailman ihanimmat lapset.

Saan katsoa kun joku oppii ajamaan pyörällä, joku juoksee näyttämään piirustusta ja joku pieni käsi etsii omaani.
Saan olla se ihminen jonka viereen tullaan kun sattuu, jonka syliin nukahdetaan ja jota kutsutaan äidiksi.

Vaikka olen menettänyt paljon, en vaihtaisi pois niitä iltoja jolloin joku lapsista käpertyy viereen. En vaihtaisi pois niitä hetkiä jolloin vauva hymyilee ensimmäisenä aamulla tai kun lapset nauravat niin että koko talo raikaa.

He ovat syy siihen, miksi nousen sängystä silloinkin kun väsyttää.
He ovat syy siihen, miksi yritän edelleen.

🌷 Ehkä osa minusta vain odottaa

Minulla on edelleen unelmia.
Haluan voida paremmin.
Haluan löytää takaisin luontoon.
Haluan laulaa enemmän.
Haluan oppia olemaan lempeämpi itselleni.

Haluan lopettaa jatkuvan odottamisen ja uskoa siihen, että minullakin on lupa voida hyvin.

Ehkä minä en ole kadottanut itseäni.
Ehkä osa minusta vain odottaa vuoroaan.
Ja vaikka elämä on vienyt paljon, se on myös antanut enemmän rakkautta kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Siksi yritän opetella katsomaan elämää vähän armollisemmin.
En sen kautta mitä menetin.
Vaan myös sen kautta, mitä sain.

Ja niistä asioista tärkeimmät nukkuvat joka ilta saman katon alla kuin minä.