Näkymätön elämä – se, jota elän nyt

On päiviä, jolloin huomaan illalla, etten ole puhunut yhdellekään toiselle aikuiselle kunnolla koko päivänä. Olen kyllä sanonut muutaman sanan kaupan kassalla, vaihtanut nopean tervehdyksen, ehkä hymynkin, mutta sellaista oikeaa keskustelua ei ole ollut. Sellaista, jossa joku pysähtyy kuuntelemaan, kysyy lisää, näkee vähän pintaa syvemmälle. Suurimman osan ajasta olen kotona vauvan kanssa, ja vaikka en ole yksin fyysisesti, tunnen silti olevani yksin tavalla, jota on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. 🤍

Minulla on yksi ihminen, jolle voin puhua – mieheni. Hän on minulle tärkein ihminen tässä maailmassa lasten lisäksi, turva, tuki ja rakas. Mutta silti se ei ole sama asia kuin se, että elämässä olisi muitakin aikuisia läsnä arjessa. Sellaisia, joiden kanssa voisi jakaa pieniä hetkiä, nauraa kesken päivän, purkaa ajatuksia ilman että ne jäävät pyörimään vain oman pään sisälle. Miehen kanssa jaetaan paljon, mutta silti on asioita, jotka jäävät sanomatta tai jotka tuntuvat erilaisilta, kun niitä ei saa jakaa useammasta suunnasta. Se ei ole hänen vikansa, eikä minun – tämä on vain elämäntilanne, johon olemme ajautuneet. 💔

Minulla on ystäviä, mutta he ovat kaukana. Sellaisia, joiden kanssa yhteys on edelleen olemassa, mutta ei enää osa arkea. He eivät ole tässä, kun päivä tuntuu raskaalta, eivätkä näe niitä hetkiä, joista tämä elämä oikeasti koostuu. Ja kyllä – minulla on sisaruksia, mutta emme ole puhuneet vuosiin. Olemme ajautuneet niin eri suuntiin elämässä, että tuntuu kuin eläisimme täysin eri todellisuuksissa. Se ei ole riita, joka olisi räjähtänyt, vaan hiljainen etääntyminen, joka on ajan myötä kasvanut niin suureksi, ettei siltaa enää oikein löydy. Se tekee yksinäisyydestä erilaista – sellaista, jossa joku on olemassa, mutta ei kuitenkaan tavoitettavissa. 🫥

Ja vaikka ihmiset täällä minut tuntevatkin, hymyilevät kaupassa ja tervehtivät, se jää siihen. Minä hymyilen takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Vaikka monena päivänä sen hymyn takana ei ole iloa, vaan väsymystä, pettymystä, pelkoa ja ahdistusta, jotka eivät näy ulospäin.

Kun elämä tuntuu vajavaiselta, vaikka siinä on kaikki tärkeä

On ristiriitaista elää elämää, jossa on paljon hyvää, mutta silti tunne siitä, että jotain puuttuu. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään. Rakastan miestäni. Olen oikeasti onnellinen heistä. Mutta en ole tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen, ja sen myöntäminen tuntuu välillä väärältä. Miten voi olla kiitollinen ja samalla tyytymätön? Miten voi rakastaa omaa elämäänsä ja silti kaivata siitä jotain muuta? 🤍

Arki on jatkuvaa selviytymistä. Rahat ovat tiukalla, kaupassa kuljetaan laskimen kanssa ja mietitään, mistä voidaan vielä säästää. Päivät toistavat itseään, ja aika kuluu siivoamiseen, järjestämiseen ja siihen, että yritän pitää kaiken kasassa. Miehen työrytmi tekee arjesta epätasaista – välillä hän on pitkään kotona ja kantaa vastuuta, välillä taas poissa niin, että hoidan kaiken yksin. Ja vaikka tiedän pärjääväni, se ei tarkoita, etteikö se tuntuisi raskaalta.

Lapset ovat rakkaita, mutta arki heidän kanssaan ei ole helppoa eikä rauhallista. Se on äänekästä, ennakoimatonta, täynnä voimakkaita tunteita ja tilanteita, joissa pitää jaksaa enemmän kuin ehkä olisi voimia. Se ei ole sellaista arkea, jossa voisi vain hengittää ja olla, vaan sellaista, jossa pitää olla jatkuvasti valppaana. Ja samaan aikaan pitäisi jaksaa huolehtia itsestään, parisuhteesta, kodista ja tulevaisuudesta. 😮‍💨

Unelmat, jotka eivät katoa

Minulla on paljon unelmia, enkä ole koskaan ollut ihminen, joka tyytyy vain olemaan. Haluaisin laulaa. Haluaisin rakentaa jotain omaa, olla yrittäjä kotoa käsin ja tienata hyvin. Haluaisin muuttaa Rovaniemeen ja aloittaa ehkä jollain tavalla alusta. Haluaisin vielä lapsia ennen kuin aika menee ohi. Haluaisin jaksaa enemmän, tuntea energiaa ja iloa arjessa, en vain tätä jatkuvaa selviytymistä. ✨

Mutta samaan aikaan tuntuu, että olen jumissa. Että tiedän mitä haluan, mutta en tiedä miten sinne pääsee. Että minulla on unelmat, mutta ei voimia eikä keinoja tarttua niihin. Ja ehkä kaikkein vaikeinta on se, että olen pettynyt itseeni. Siihen, etten jaksa. Siihen, etten saa asioita eteenpäin. Siihen, etten ole se ihminen, joka joskus ajattelin olevani.

Menneisyys, joka ei päästä irti

Usein, kun pysähdyn, ajatukset lähtevät menneisyyteen. Lapsuuteen, nuoruuteen, niihin vuosiin, jotka jättivät jäljen. Virheisiin, joita tein, ja valintoihin, jotka eivät kantaneet pitkälle. Alkoholiin, joka jätti jälkensä kehoon tavalla, jota kannan mukanani loppuelämän. Menetettyihin ystäviin ja ihmissuhteisiin, jotka katosivat matkan varrella.

Ja se tulipalo.
Useat ehkä ajattelevat, että se on jo vanha asia. Että eihän sellaista enää edes muista. Että aika parantaa ja muistot haalistuvat.

Mutta kyllä sen muistaa.

Ei vain muistona – vaan kokemuksena, joka elää edelleen.
Elävänä. Päivittäin.

On hetkiä, jolloin olen taas siellä. Keskellä yötä. Juuri heränneenä. Avaan silmät ja näen liekkimeren oven takana terassilla. Sen kirkkaan, pelottavan valon, joka ei kuulu siihen hetkeen. Ja sen tunteen, kun ymmärrän sekunnissa, että tämä ei ole pieni asia – että me emme ehkä pääse ulos.
Se kauhu ei lähde ihmisestä.
Se jää kehoon.

Elän sitä yötä pieninä hetkinä yhä uudelleen. Kun näen tulen – televisiossa, takassa, nuotiossa. Kun kuulen sen äänen, samanlaisen, kun liekit kuumensivat peltikattoa ja saivat sen vääntymään ja paukkumaan. Kun joku puhuu tulesta, ihan tavallisesti, ilman että ajattelee asiaa sen enempää.
Minulle se ei ole vain tuli.
Se on muisto, joka ei koskaan sammu. 🖤

Ja joskus tuntuu, että se vei muutakin kuin kodin, tavarat ja muistot. Se vei jotain näkymätöntä. Jotain minusta.

Missä minä olen tässä elämässä?

Elän elämää, joka ulospäin näyttää ehkä tavalliselta, jopa hyvältä. Mutta sisälläni on jatkuva levottomuus ja tunne siitä, että en ole vielä siellä, missä minun pitäisi olla. Että etsin itseäni edelleen. Että etsin niitä puuttuvia palasia, jotka tekisivät tästä elämästä kevyempää, selkeämpää, enemmän minun näköistäni.

Olen yksinäinen, vaikka en ole yksin.
Olen kiitollinen, mutta silti tyhjä.
Olen vahva, mutta samalla väsynyt.
Ja ehkä rehellisin kysymys, jonka voin itselleni esittää, on tämä:
Missä ja mitä minä olen tässä elämässä?
En tiedä vielä vastausta. Mutta tiedän, että tämä tunne ei ole turha. Että tämä levottomuus tarkoittaa, että minussa on vielä jotain, joka haluaa enemmän. Jotain, joka ei ole valmis jäämään tähän.

Ja ehkä tämä kirjoittaminen on ensimmäinen pieni askel takaisin itseeni. 🤍