🌸 Vauva-ajan kuplassa – ja silti jossain ihan muualla

Viime viikot ovat kuluneet lähes kokonaan meidän pienen prinsessan kanssa, ja täytyy sanoa, että tämä aika on jotain sellaista, mitä ei voi täysin sanoin kuvata. Päivät täyttyvät hymyistä, pienistä äännähdyksistä ja hetkistä, jotka tuntuvat yhtä aikaa arkisilta ja silti aivan korvaamattomilta. Hilla on alkanut ikään kuin “jutella” – tai ainakin kokeilla ääntään – ja usein käy niin, että jokin pieni ääni saa hänet itsensäkin innostumaan niin paljon, että siitä seuraa sellainen iloinen hihkaisu, että koko keho tuntuu nauravan mukana.

Leikkimatolla on oma maailmansa, jossa jalat potkivat vimmatusti, kädet heiluvat sinne tänne ja ympärillä kuuluu helistimien kilinä sekä lelujen rapina. Siinä on jotain niin puhdasta ja vilpitöntä iloa, että sitä jää helposti vain katsomaan ja ihmettelemään. Välillä mietin, että jos joku kuvaisi minua ulkopuolelta, näyttäisin varmaan siltä, että tuijotan lattialla makaavaa pientä ihmistä täysin haltioituneena – ja niinhän minä teenkin. 😄

Samalla sitä pysähtyy miettimään, miten nopeasti aika oikeasti kuluu, koska nämä kolme kuukautta ovat menneet ohi melkein huomaamatta, vaikka jokainen päivä on ollut täynnä elämää. 💛

🫧 Aikaansaamattomuuden hiljainen paino

Vaikka arki on täynnä rakkautta, läheisyyttä ja pieniä merkityksellisiä hetkiä, on samaan aikaan jokin minussa muuttunut tavalla, jota en oikein osaa täysin ymmärtää. Minua on alkanut vaivata sellainen outo aikaansaamattomuus, joka ei tunnu pelkältä väsymykseltä, vaan enemmänkin jonkinlaiselta sisäiseltä pysähdykseltä. Asiat, jotka ennen tuntuivat tärkeiltä ja innostavilta, kuten kirjoittaminen ja yritystoiminnan kehittäminen, eivät ole kadonneet kiinnostuksen kohteina, mutta silti en saa itseäni tarttumaan niihin.

On kuin mieli tekisi listoja ja suunnitelmia, mutta keho päättää, että “ei tänään, ehkä huomenna… tai ensi viikolla… tai joskus kun tähdet ovat oikeassa asennossa.” Ja sitten huomaan, että päivä on mennyt ohi aivan muissa asioissa. Tämä ristiriita on yllättävän raskas kantaa, vaikka se ulospäin näyttää ehkä vain siltä, että olen “kotona vauvan kanssa”.

🧼 Siivoaminen – terapiaa vai pakoa?

Sen sijaan olen huomannut tekeväni jotain muuta – siivoan. Paljon. Järjestelen kaappeja, pyyhin pintoja, laitan tavaroita paikoilleen ja etsin jatkuvasti jotain, mitä voisi vielä hieman siistiä tai järjestää uudelleen. Siivoamisessa on minulle jotain rauhoittavaa, lähes terapeuttista, koska se tuo hetkeksi tunteen hallinnasta ja selkeydestä, kun ympärillä oleva maailma näyttää järjestyneeltä.

Mutta samalla olen joutunut olemaan itselleni rehellinen ja myöntämään, että se ei ole pelkästään hyvää tekevä tapa purkaa ajatuksia. Välillä se toimii myös huomaamattomana keinona vältellä niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeammilta tai raskaammilta kohdata. Kun pitäisi tehdä jotain tärkeää, löydänkin itseni siivoamasta – ja vielä vähän lisää siivoamasta. Olen varmaan siinä pisteessä, että jos joku kurkkaisi meidän kaappeihin, hän luulisi minun olevan joko todella järjestelmällinen… tai sitten pahasti jotain pakeneva. Todellisuus on ehkä sopivasti siltä väliltä. 😅

☀️ Pienet valon hetket

On kuitenkin myös hetkiä, jolloin olo kevenee ja huomaan itsessäni pienen pilkahduksen energiaa ja toivoa. Erityisesti aurinkoisina päivinä mieli tuntuu hieman kirkkaammalta, ja silloin lähdemme usein mieheni kanssa kävelylle Hillan kanssa. Se hetki, kun vaunut kulkevat tasaisesti eteenpäin, aurinko lämmittää kasvoja ja ympärillä on rauhallista, tekee jotain hyvää sisimmässäni.

Raitis ilma ei poista kaikkea sitä, mitä sisälläni liikkuu, mutta se tuo pienen hengähdystauon ja muistuttaa siitä, että kaikki ei ole pelkkää raskautta. Ja jos rehellisiä ollaan, joskus se toimii myös tekosyynä päästä hetkeksi ulos neljän seinän sisältä – ihan vain vaihtamaan maisemaa ja ajatuksia. 🌿

🌫️ Selittämätön paha olo

Silti on niitä hetkiä, jotka pysäyttävät täysin. Hetkiä, jolloin yhtäkkiä, ilman mitään selkeää syytä, minut valtaa tunne, jota on lähes mahdoton pukea sanoiksi. Se on syvä, henkinen paha olo, joka tuntuu kehossa asti, vaikka se ei ole fyysistä kipua.

Tuntuu kuin hengitys ei kulkisi normaalisti ja sydän painaisi raskaana rinnassa, aivan kuin jokin näkymätön voima puristaisi sisältä päin. Se tunne kestää ehkä vain hetken, mutta sen aikana kaikki tuntuu liian raskaalta kantaa, enkä pysty kunnolla edes ymmärtämään, mistä se kumpuaa. Juuri se tekee siitä niin pelottavan – se tulee ilman varoitusta ja vie mukanaan, ennen kuin edes ehdin valmistautua siihen.

🧩 Kaikki mitä kannan sisälläni

Kun yritän pysähtyä tämän äärelle, tuntuu siltä, että kyse ei ole yhdestä asiasta, vaan monen eri kerroksen summasta. Menneisyys, lapsuus, sukulaissuhteet, katkenneet ystävyyssuhteet, äitiyden mukanaan tuomat paineet ja vastuu, sekä oma hauras itsetunto – kaikki nämä elävät minussa samanaikaisesti.

Ne eivät ole asioita, jotka olisivat kadonneet tai unohtuneet, vaan enemmänkin sellaisia, jotka ovat jääneet käsittelemättä ja kulkevat mukanani arjessa, joskus hiljaisina ja joskus voimakkaina. Ehkä ne hetket, jolloin paha olo nousee pintaan, ovat juuri niitä hetkiä, jolloin kaikki nämä asiat muistuttavat olemassaolostaan yhtä aikaa – vähän niin kuin joku olisi päättänyt avata kaikki tunteiden laatikot samaan aikaan, vaikka itse olisin halunnut avata vain yhden.

🌍 Pelko tulevasta

Lisäksi maailma ympärillä tuntuu tällä hetkellä raskaalta paikalta, eikä se helpota omaa sisäistä oloa yhtään. Uutiset, epävarmuus ja jatkuva tunne siitä, että jotain voi tapahtua milloin tahansa, luovat taustalle levottomuuden, jota on vaikea sivuuttaa.

Äitinä tämä korostuu aivan eri tavalla, koska en enää mieti vain itseäni, vaan kannan huolta lapsistani ja heidän tulevaisuudestaan. Ajatus siitä, että pitäisi pystyä suojelemaan heitä kaikelta pahalta, vaikka tietää ettei se ole täysin mahdollista, tuntuu välillä musertavalta – ja samalla huomaan toivovani, että voisin edes suojella heitä siltä, miltä maailma välillä tuntuu uutisia selaillessa.

💛 Rakkaus ja ristiriita samassa sydämessä

Ehkä kaikkein vaikeinta on hyväksyä se, että nämä kaikki tunteet voivat olla olemassa samaan aikaan. Voi olla syvästi onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä elämässä on, ja silti tuntea sisällään tyhjyyttä, raskautta tai eksyneisyyttä.
Rakastan tätä vauva-arkea ja rakastan Hillaa enemmän kuin osaan edes sanoiksi pukea, mutta samalla kuljen läpi vaihetta, jossa yritän löytää itseäni uudelleen kaiken tämän keskellä. Ehkä tämä on osa kasvua, ehkä tämä on vain elämää sellaisena kuin se oikeasti on – ei valmiina ja selkeänä, vaan keskeneräisenä, kerroksellisena ja välillä ristiriitaisena.

Ja ehkä juuri siinä keskeneräisyydessä on jotain hyvin inhimillistä ja totta. Ja jos jotain olen oppinut, niin sen, että vaikka en aina saa aikaiseksi niitä “isoja asioita”, niin olen silti saanut aikaan jotain valtavaa – pidän pienen ihmisen hengissä, rakastettuna ja turvassa. Se on ehkä aika hyvä suoritus, vaikka kaapit tulisivatkin samalla vähän liiankin järjestykseen. 💛✨