Äitien näkymätön työpäivä 🤍

Minä olen miettinyt paljon sitä, miksi kotiäitiydestä puhutaan joskus niin kevyesti.
Sitä sanotaan välillä ihan hyväntahtoisesti: ”Onhan se ihanaa kun saa olla kotona.” ”Kyllä minäkin jäisin jos voisin.” ”Mitä sinä oikein teet päivisin?”

Ja kyllä.
Onhan tässä paljon ihanaa.

Mutta samalla mietin, ettei moni ehkä oikeasti ymmärrä mitä kaikkea kotiin jää silloin kun jää kotiin lasten kanssa.
Kotiin ei jää vain ihminen.
Kotiin jää se, joka kantaa arkea niin että muiden ei tarvitse edes huomata kuinka paljon asioita tapahtuu taustalla.

🤍 Minun työpäiväni alkaa ennen kuin kukaan huomaa sitä

Minun työpäiväni alkaa usein jo ennen kuin nousen sängystä.
Ajattelen valmiiksi päivän kulkua. Mitä ohjelmaa tällä viikolla on. Mitä ensi viikolla. Milloin on neuvola. Milloin uimakoulu. Tarvitseeko varata aikoja. Onko lääkkeitä riittävästi.

Sitten päivä alkaa.

Petaan sängyt.
Laitan seuraavan päivän vaatteita valmiiksi.
Kerään pyykkejä.
Pesen pyykkiä.
Vaihdan lakanoita.
Täytän tiskikoneen.
Tyhjennän tiskikoneen.
Pyyhin pöydät.
Imuroin.
Moppaan.
Laitan leluja paikoilleen.
Vien roskia.
Maksan laskuja.
Mietin mitä kaupasta puuttuu ja mitä kaapeissa jo on.

En kirjoita kaikkea aina edes ylös – minä vain muistan.
Ja jotenkin ne asiat vain tapahtuvat.

👶🏻 Ja kaiken tämän välissä on yksi pieni vauva

Samaan aikaan hoidan vauvaa.
Syötän.
Juotan.
Vaihdan vaippoja.
Seurustelen.
Kanniskelen.
Käytän suihkussa.
Nukutan.
Juttelen.
Katson silmiin.

Ja vastaan siihen pieneen hymyyn vaikka silmät olisi väsyneet.

Ehkä jossain välissä syön itsekin jotain.
Joskus kylmänä.
Joskus seisten.
Joskus katson samalla jotain ohjelmaa taustalta samalla kun taittelen pyykkejä.
Joskus en edes muista söinkö.

🩷 Mutta raskainta eivät ole kotityöt

Tämä on ehkä se kohta mistä puhutaan liian vähän.
Raskainta ei ole imurointi.
Ei pyykit.
Ei tiskit.

Raskainta on se että äitinä olet jatkuvasti saatavilla.
Vastaat jokaiseen kysymykseen.
Jokaiseen huuteluun.
Jokaiseen vaatimukseen.
Jokaiseen riitaan.
Jokaiseen kiukkuun.

Otat vastaan ilon.
Pettymyksen.
Surun.
Ja myös ne rumat sanat.
Lapsi saattaa sanoa: ”Paska oot.” ”Mene pois.” ”En tykkää sinusta.”

Ja vaikka tietää ettei lapsi tarkoita.
Kyllä se joskus sattuu.
Tulee pala kurkkuun.
Sellainen jonka nielaisee nopeasti.

Koska samalla tietää.
Lapsi ei oikeasti sano: ”Haluan satuttaa.”
Lapsi yrittää sanoa: ”Minulla on liian iso tunne.” ”Minä petyin.” ”Minä tarvitsen sinua.”
Ja äiti ottaa senkin vastaan.

🚲 Ja silti päivä ei lopu siihen

Kun kotityöt on tehty ja päivällinen syöty, päivä ei yleensä lopu.
Sitten lähdetään vielä ulos.

Yksi tai kaksi jää isän kanssa.
Yhden kerran pyöräilemään.
Toisella kertaa leikkipuistoon.
Joskus uimahalliin.
Joskus kirjastoon.
Pelataan lautapelejä.
Halataan.
Pusutellaan.
Kuunnellaan päivän jutut.
Ollaan läsnä.

Vaikka väsyttää.
Vaikka välillä tekisi mieli vain istua hiljaa.

Ja tiedättekö mitä.
Useimmiten minä teen sen ihan mielelläni.
Koska tiedän että nämä vuodet eivät tule takaisin.
Mutta en silti halua enää sanoa että ”enhän minä mitään tee”.
Koska teen.
Ja moni muukin äiti tekee.

🤍 Äitien työ ansaitsee enemmän arvostusta

Minä en ajattele että äidit ovat tärkeämpiä kuin muut.
Enkä ajattele että kaikkien pitäisi valita sama elämä.

Mutta ajattelen että kotiäitien työtä vähätellään liian usein.

Koska tämä työ ei näy ansioluettelossa.
Tämä työ ei näy palkkakuitissa.

Mutta se näkyy siinä miten lapsi kasvaa.
Miten hän oppii rakastamaan.
Miten hän oppii pyytämään anteeksi.
Miten hän oppii että joku on aina ollut siinä.

Ja vaikka välillä väsyttää niin paljon että tekee mieli mennä hetkeksi yksin vessaan hengittämään…
niin silti seuraavana päivänä minä nousen.

Ja teen sen kaiken uudelleen.
Väsyneenä.
Mutta rakkaudella. 🤍

…Ja vaikka välillä väsyttää niin paljon että tekee mieli mennä hetkeksi yksin vessaan hengittämään…
niin silti seuraavana päivänä minä nousen.

Ja teen sen kaiken uudelleen.
Väsyneenä.
Mutta rakkaudella.

🌙 Ja kun lapset viimein nukkuvat

Moni ehkä ajattelee että sitten äidin päivä loppuu.
Mutta usein ei lopu.

Sitten alkaa ilta.
Kerätään vielä viimeiset lelut paikoilleen. Katsotaan että ovet ovat lukossa. Laitetaan ehkä tiskit. Katsotaan seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Mietitään aamun aikatauluja. Käydään vielä mielessä läpi että muistettiinhan kaikki.

Ja sitten.
Jos hyvällä tuurilla vielä jaksaa.
Saa vähän omaa aikaa.
Tai parisuhdeaikaa.

Joskus katsotaan elokuvaa yhdessä. Joskus vaihdetaan päivän kuulumiset vähän rauhallisemmalla äänellä kuin päivän aikana.
Ja joskus minä palaan hetkeksi takaisin itseeni.

Rakennan omaa polkua.
Teen koruja.
Istun timanttitöiden ääreen.
Annan käsien tehdä ja mielen hiljentyä.

Monelle se voi näyttää vain askartelulta tai puuhastelulta.
Mutta minulle se on paljon enemmän.
Se on tapa rauhoittaa mieli.
Päästää irti päivän hälystä.
Antaa ajatuksille tilaa.

Levottomalle ADHD-sielulle käsillä tekeminen on ehkä parasta rentoutuslääkettä mitä tiedän.
Siinä ei tarvitse suorittaa.
Ei vastata kysymyksiin.
Ei ratkaista riitoja.
Voi vain tehdä.
Luoda.
Olla hetken ihan vain minä.

Ja ehkä juuri siksi minä ajattelen, ettei äitiys tarkoita että lakkaisi olemasta oma itsensä.

Ehkä hyvä äiti ei ole se joka antaa itsestään kaiken.
Vaan se joka muistaa välillä tankata vähän takaisin.

Jotta jaksaa taas aamulla nousta.
Ja rakastaa uudelleen. 🤍